Viikon kuluttua muutosta itkettää enää sipulia kuoriessa! Pilkon ison kattilallisen täyteen kasviksia, joilla edellisenä lauantaina täytin kylmäkaapin aikomuksena aloittaa laihduttaminen.  Jotain on kuormasta tippunut jo ennen keittokuuria, päällimmäiset säikähdyksen ja yksinjäämisestä järkyttymisen tunteet, joista ei onneksi tullut pitkäaikaista taakkaa.  Olen ripustanut hyttysverkkoa ja verhoja, hoitanut kaukaa matkanneita auringonkukan alkuja ja persiljanversoja. Pessyt koneellisia pyykkiä ja niputtanut vaatteita kaappiin. Yhden hengen sänkyni siirsin keskelle makuuhuonetta ja naamioin katosvuoteeksi valoverholla.

Ex-puolisoni on liennytyksen tiellä ja ottanut yhteyttä netin kautta sopivalta etäisyydeltä. Haluankin pysyä ystävinä kaikin mokomin, vihan kohteena kutistun tahtomattani. Olen saanut vähän vahingossa vertaistukea onnettomuudessani ystäviltä, joista yksi kolaroi Tuska-festivaaliin osallistujan kanssa ja toista masentaa syyllisyys Jumalan tahdon rikkojana. Kenelläpä olisi helppoa, huomaan ja osaan olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Kriisissä olisi lupa olla avutonkin! Olen tosin itse totutellut ajatukseen erosta jo puoli vuotta, sekä ollut aktiivinen suhteesta lähtijä, nyt "kolmas kerta toden sanoo"- periaatteella.

En silti arvannut, miten perusteellisesti tyhjeni ilmat keuhkoista siirryttyä yksineläjäksi satojen kilometrien päähän tiiviistä parisuhteesta. Valkoiseen taloon oltiin muutettu vasta huhtikuun alussa, hihitelty "aprillia" olevan koko yrityksen. Miten musta mieliala myöhemmin välillä olikaan, ja elämässä pimeää kuin talon keskelle muuratun uunin perällä. Tuoreen avioeronsa  jälkeen pikakyytiä erakoituneen miehen oli kuulemma totutteleminen yhteiselämään, ja minä opettelin sipsuttelemaan sukkasillani muutenkaan meluamatta kun isäntä niin määräsi. Lopulta arkeni oli kutistunut "au pair"-tytön tapaan taloutta hoitelevana lukittavaan omaan huoneeseen, jossa aloin pikkuhiljaa pakata komeroiden sisältöä. Mies oli myöntänyt viimein koko suhteemme ajan kokeneensa aiemman avioeron olleen synninteko, siispä syyllisyyttään helpottaisi meidän kahden ero. Loogista?

Pääasia on tasapainoon pääseminen, laihduttamalla vaikka kevyempänäkin tukevasti omilla jaloilla seisten tehdä valintoja ja päätöksiä nykyisen uuden elämän alussa. Vaihdanko asunnon pienempään? Minkä työn otan vastaan, alanko keikkailla vai kulkea yhteen taloon aamuisin, ellen hyppää pikajunaan lipunmyyjäksi ja matkustele työkseni? Entä ihmissuhteet, osaanko varoa karikoita samalla kun koen liittyä ja olla sosiaalinen yksinäisyyden vastapainoksi?

Uusvanha asuntoni on valkoinen. Valkeaksi maalattujen seinäpintojen väriä ei vuokra-asunnossa saa muuttaakaan, enkä koe peittää paljoa. Lattialla levitän viimeiseksi puhtaan, valkean maton. Elämä on nyt tässä.